Streain

	Juttelin eilen naapurissani asuvan miehen ensimmäistä kertaa, mutta se tapahtui Punavuoressa, kaukana  Vuosaaren asunnostani. Tunnistin hänet kahvilan pöydästä, kun olin päättänyt töiden jälkeen jäädä vielä kaupungille nauttimaan vuoden viimeisistä kauniista päivistä ja istumaan niissä kahviloissa, jotka kesän mittaan ehtivät käydä suosikeiksi.
	Nuori mies esittäytyi Ricoksi, ja kertoi olevansa ohjelmoija – hän istuikin kahvilassa tietokoneen kanssa muttei kauluspaidastakaan huolimatta ollut mitenkään nörttimäinen. Ricon kanssaan oli mukavaa jutella ja kävi ilmi, että hänellä onkin Helsingissä laaja tuttavapiiri, johon kuuluu useita taiteilijoita ja galleristeja. Juttelimme valokuvaustaiteesta ja kerroin käyväni töissä kamerakaupassa, ja paljastettuani olevani sinkku hän kutsui minut käymään eräässä galleriassa lähellä työpaikkaani – siellä olisi vielä jonkin aikaa näytillä hänen ystävänsä töitä. 
	Otin kutsun vastaan mielelläni; Oli kiehtovaa tavata tietokoneohjelmoija, joka ei puhu tekniikasta tai tuijota rintojani. Rico antoi gallerian osoitteen ja sovimme tapaavamme siellä seuraavana päivänä heti töistä päästyäni. 

	Ajattelin näyttelyä ja Ricoa koko työpäiväni ajan, ja kun kävelin lyhyen matkaa töistä gallerialle hän oli jo kadulla odottamassa. Paikalle olisikin ollut muutoin vaikea löytää; Galleria ei näkynyt kadulle päin lukuunottamatta pientä julistetta ovessa. Astuimme portaita alas sisään hämärästi valaistuun huoneeseen, jonka valkoisille seinille näyttely oli ripustettu.
	Rico kertoi valokuvaajan olevan hänen itävaltalainen ystävänsä ja näyttelyn nimen ”Streain”. Katselin isoa laajennosta pienestä kasasta roskaa keskellä asfalttia, nimetön teos oli kuvattu Oslossa. Sama roskakasa esiintyi myös seuraavassa otoksessa, joka oli kuvattu Tunisian hiekka-aavikolla, samoin kuin keskellä katua Wienissä otetussakin. Kaikki seinät olivat täynnä kuvia tuosta samasta kourallisesta pakkausjätettä ja kuitteja auton lattialta.
	Jokin kuvissa oli todella ahdistavaa, ja se oli varmasti myös kuvaajan tarkoitus. Kuvissa oli niukasti valoa kohteen ulkopuolella eikä lainkaan ihmisiä tai elämää, ja jokaisessa jätekasassa olivat samat savukepaperit, jäätelötikut, ynnä muut roskat. Seinältä oli luettavissa gallerian esittely, jossa valokuvaaja Giuseppi Cartina, syntynyt 1938, kertoo poimineensa kasan autonsa lattialta 30-vuotissyntymäpäivänään ja siitä asti kiertänyt maailmaa niitä kuvaten.
	Tunsin oloni galleriassa vieraaksi, enkä osannut aloittaa juttua hänen kanssaan. Hän kyllä vaikutti itse viihtyvän ja yritti jutella, mutta koin vastaamisen vaikeaksi. Se tuntui ahdistavalta ja pelkäsin olevani kiusallinen, koska halusin todella olla Ricon seurassa. Valehtelin minulla olevan kiire kotiin ja häpesin tökeröä tekosyytäni.
	Lähdin galleriasta ahdistuneena ja hämmentyneenä omasta sosiaalisesta kyvyttömyydestäni. Pelkäsin kiusallista metromatkaa Ricon kanssa Vuosaareen ja jäin kaupungille pyörimään avuttomasti kokonaiseksi tunniksi, jotten joutuisi entisestään vielä nolaamaan itseäni. Toivoin keksiväni käytökselleni myöhemmin jonkun paremman selityksen ja pahoittelut, en halunnut menettää tilaisuutta tutustua Ricoon. Suljin puhelimeni ja jäin loppupäiväksi kotiin tekemättä sinä päivänä enää mitään.

	Näin yöllä painajaista, jossa olin taas lukiossa ja istuin väärällä oppitunnilla uskaltamatta kaikkien nähden poistua luokasta kesken kaiken. Istuin siinä ilman oikeaa kurssikirjaa kaikkien tuijottaessa ja heräsin hengenahdistukseen. En saanut enää unta kun jännitin tulevaa työpäivää, vaan pyörin hermostuneesti hereillä ja mietin sosiaalisia mokiani. Mieleni teki soittaa töihin ja jäädä sairaaksi, mutta en uskaltanut avata puhelinta soittaakseni valokuvausliikkeeseen.
	Tein töissä jatkuvasti virheitä hermostuksissani enkä ollut työkaverieni kanssa lainkaan juttutuulella, vaan kiertelin pitkin myymälää räpläillen kameroita kiireisen näköisenä. Kahvitauoksi valehtelin meneväni viemään kirjeitä postiin ja seisoin raitiovaunupysäkillä varttitunnin puhelintani räpläillen. Koko päivän vain odotin pääseväni kotiin, missä ei tarvitsisi olla muiden seurassa. En saanut rauhaa ajatuksiltani, jotka olivat aivan liian ahdistavia ja syviä työpäivään. En ollut tyytyväinen itseeni ja ympäristööni, koin ahdistavaa irrallisuutta joka painoi mieltäni ja esti keskittymästä ihmisiin.
	Lähdin suoraan töistä kotiin, vaikka olin sopinut meneväni Liisan kanssa terassille. Jätin tiskit taas tiskaamatta ja istuin tietokoneelle avaamatta kuitenkaan sitä. Podin huonoa omaatuntoa puhelimen sulkemisesta ja stressaantuneena avasin sen, huomatakseni vain ettei kukaan ollut soittanutkaan. Jäin jumiin tilanteeni pohtimiseen ja ryhdyin ylianalysoimaan puhelinpelkoni syitä, ja vasta tunnin kuluttua säpsähdin monimutkaisista ajatusketjuistani irti puhelimeni yhtäkkiä soidessa.
	Liisa ihmetteli, miksei minua ollut näkynyt terassilla, vaikka lämpöä riitti vielä syyskuun puolella. Yritin keksiä selityksiä sitä mukaa kun vastasin, mutta kaaduin jo omaan kömpelyyteeni ja myönsin, että haluan vain olla kotona tietokoneella. Hän kertoi huolestuneen kuuloisena, etten kuulosta ollenkaan itseltäni.
	Enkä ollutkaan oma itseni, vaan tunsin oloni miltei riivatuksi. Kerroin Liisalle Ricosta ja myönsin haluavani häntä, mutta olin vakuuttunut, ettei kyse ollut siitä. Tuskailin hetken tilannettani, mutta päätin kasata sosiaalisuuteni rippeet ja käydä Ricon luona edes pahoittelemassa äkillistä lähtöäni galleriasta. Ehkä koko ahdistus olikin vain yhden sosiaalisen mokan syytä, ja juttelemalla taas rennosti hänen kanssaan mielialakin kohenisi.
	Rico oli kotona kun soitin ovikelloa ja kutsui minut sisälle tyylikkäästi kalustettuun ja siistiin asuntoonsa, jossa asui yksin. Hän kysyi leppoisasti pidinkö näyttelystä, aivan kuin äkillistä lähtöäni ei koskaan olisi tapahtunutkaan. Kerroin hänelle, että jäin vielä pitkään miettimään ahdistavia valokuvia, ja istuimme olohuoneeseen puhumaan lisää.
	Kerroin hänelle vieraasta olostani, siitä kuinka uusi omituinen puoli olisi yhtäkkiä tullut minussa esiin. Hän kuunteli kuvailuani äkillisestä syrjäänvetäytymisestäni ja kun lopulta annoin Ricolle suunvuoron, huokaisi hän pettyneenä: ”Se on minun epäsosiaalisuuteni. Miksi sinä varastelet toisilta ihmisiltä heidän luonteenpiirteitään?”