Kesän loppu

Laiskasti sisustettuun kerrostalo-olohuoneeseen tulvi elokuun valoa ikkunasta, joka olisi pitänyt pestä jo keväällä. Vaikka sen pesusta asunnon varsinaisten vuokralaisten ja epämääräisempien asukkien – kuten minun – kesken kesäkuussa paljon puhuttiinkin, lakkasi sen likaisuus jossain vaiheessa vain häiritsemästä ketään ja suunnitelma painui unholaan muiden kesän aikana kertyneiden hyvien ideoiden mukana.
	“Vieläkö sinulla on halua ruveta sitä lehteä painamaan?” Kysyin Eiralta.
	“Jää ehkä ensi kesään.” Sanoi Eira.
	“Voihan sitä syksylläkin vielä.”
	“Ei kun suoritan opinnot loppuun.”
	“Ai kuitenkin?” Kysyin.
	“Joo, ei niitä ole kuin vuosi. Se on kuitenkin verrattain pieni urakka, jos toisena vaihtoehtona on kokonaan uudella alalla aloittaminen.” Sanoi Eira.
	“Niin kai.” Sanoin.
	Katselin likaisen ikkunan läpi parkkipaikkojen yli kaupungin metsään, ja muistelin kuluneen kesän retkiä sinne. Oli vasta myöhäisiltapäivä, joten päivää olisi riittänyt vielä yhteen sellaiseen. Elettiin muutenkin jo elokuuta: Kukaan ei voinut tietää, tulisiko yhtä kesäisiä päiviä enää uusia.
	“Albert.” Sanoin.
	“Joo?” Sanoi Albert, eikä edes kääntynyt tietokoneen ääreltä.
	“Minulla on seitsemänkymmentä euroa. Haluaisitko tulla kolmellakymmenellä mukaan, niin  saisimme satasen minimiostoksen kukkaa?”
	“Ai nyt?” Albert kysyi.
	“Niin.” Sanoin.
	“Ei kai enää tänään. Vähän taukoa voisi pitää.”
	“Siellä vain on niin kaunis sää.” Sanoin.
	“En minä tänään jaksa kuitenkaan lähteä mihinkään.” Albert sanoi.
	“No, joskus myöhemmin sitten.” Sanoin. 
	Istuin kissankarvaiselle sohvalle pohtimaan, mitä tänään enää saisi aikaiseksi. Koko asunto oli jollain tavalla likainen ja puolivalmis, vaikka jo keväällä oli varsinaisilla asukkailla yhteinen suunnitelma sen laittamiseksi. Nyt tuntui olohuoneesta kaikonneen kaikki elämä, ja ainoa mitä tapahtui oli tietokoneen kiintolevyltä kuuluva ratina – täysin asiaankuulumaton ääni ystäväporukan yhteisessä hengailutilassa.
	“Tonteri muuttaa ehkä pois” Sanoi Eira.
	“Mitä?” Sanoin.
	“No hänellähän on nyt se työpaikka.” Sanoi Eira.
	“Niin mutta miksi hän pois muuttaa?”
	“Koska tällainen kimppa-asuminen on työssäkäynnin kannalta vähän vaikeaa.”
	“Kuka sitten jää Albertin kämppikseksi?” Kysyin.
	“En tiedä vielä.” Sanoi Albert, katse tiukasti kiinni näytössä ja jatkoi: “Ehkä yksi Perttu.”
	“Kuka Perttu?” Kysyin.
	“Yksi kaverini tallilta.” Sanoi Albert.
	Pala nousi kurkkuuni. Ajattelin yhteistä kulunutta kesäämme Tonterin ja Albertin asunnolla, ystäväporukassa syntyneitä ideoita ja yhdessä nauraen vietettyjä iltoja – ja niiden loppua.
	“Ehkä?” Kysyin.
	“Niin, ehkä. Kun en vielä tiedä, haluanko minäkään jäädä tänne. Minun on nyt ajan kanssa mietittävä näitä asumiskuvioita, koska haluaisin vihdoinkin jotain vähän vakinaisempaa.” Sanoi Albert.
	“Voinhan minäkin tänne muuttaa, jos et muualta löydä kämppistä.” Sanoin.
	“Mutta sinullahan on jo asunto.” Sanoi Eira.
	“Niin on, mutta viihdyn täällä. Täällä on hauskaa.” Sanoin.
	“En ole ollenkaan varma, haluanko ollenkaan kimppa-asumista.” Sanoi Albert.
	“Älä nyt ihmeessä siitä asunnostasi luovu”, sanoi Eira minulle, “Sehän on tosi viihtyisä ja kivalla paikallakin.”
	“Yksin on vain niin ikävä olla.” Sanoin.
	“Onhan sinulla kavereita.” Sanoi Eira.
	“Mikset hakenut kouluun?” Kysyi Albert.
	“Mitä minä siellä... aikaani vain tuhlaisin. Muutenkin, ahdistaa vain ajatus taas uuden kolmivuotisen ammattikoulun aloituksesta, vieläpä itseäni kahdeksan vuotta nuorempien teinien kanssa. Eiköhän sitä koulua ole ihan riittävästi tähän elämään mahtunut.”
	“Mitä ajattelit tehdä syksyllä?” Kysyi Eira.
	“En tiedä vielä. Olisi ollut kiva tehdä jotain yhdessä.” Sanoin.
	“Emmeköhän me vielä paljon teekin.” Sanoi Eira.
	“Toivotaan.” Sanoin. 
	Tuijotin pölyä ja sormenjälkiä ikkunalasissa, ja niiden takaa näkyi jo männynlatvoja kosketteleva aurinko. “Toivotaan” – niin, mutta toivomallakaan en saisi sitä pysymään paikoillaan, vaan väistämättä se painuisi länteen, noustakseen seuraavan kerran vasta toukokuussa, jos silloinkaan.