Kesäkuussa 2014

	Sain tänään postissa rakkauskirjeen, eikä se ollut ollenkaan söpöä. Pelästyin pahasti huomatessani, että viime joulun alla tapaamani hörhö ei selkeistä signaaleistani huolimatta ole hellittänyt ihastustaan minuun, vaan vienyt sen täysin psykoottiselle tasolle.
	Kaikki alkoi viime joulun alla, kun kutsuin homoksi luulemani irkkikaverin käymään kotonani. Hänen seurassaan oli ihan hauskaa juoda kahvit ja tarjota ruokaa, vaikka hänellä olikin huumeita mukanaan. Kuitenkin siinä vaiheessa iltaa, kun istuimme sohvalla katsomassa videoita yritti hän selkeästi lähennellä minua ja teki oloni äkkiä vaikeaksi. Hän onneksi ymmärsi lähteä jatkamaan iltaansa eikä yrittänytkään jäädä yöksi, mutta seuraavina viikkoina sain häneltä tekstiviestillä kiusallisia yrityksiä saada treffejä järjestymään.
	Pitkään aikaan ei mitään lähestymisyrityksiä ollut kuulunut hänen suunnaltaan, ja siitäkin syystä oli tämänpäiväinen kirje ahdistava. En osannut odottaa, että selkeän ”Ei”:n saatuaan kukaan aikuinen – edes huumehörhö – jäisi niin pitkäksi aikaa hautomaan ihastusta sisällään, että se saa kirjaimellisesti uskonnolliset mittasuhteet.
	Hän on nimittäin kevään aikana hurahtanut uskoon ja liittynyt helluntaiseurakuntaan, ja nyt katselee kaikkea uskonnollisesta perspektiivistä. Aivan kuin se itsessään ei jo olisi tarpeeksi pelottavaa ja huolestuttavaa, on hän nyt mennyt rikkomaan kaikki todellisuudesta vieraantuneisuuden rajat liittämällä ihastuksensa minuun osaksi uskoontuloaan. Hän kirjoittaa, että olin hänelle inspiraatio hakea uutta elämää Jeesuksesta, ja että Pyhä Henki on sitonut kohtalomme yhteen. Nyt hän tahtoo minut mukaan uskontoonsa, eikä taivutteluyrityksissään säästele raamatullista kielenkäyttöä.
	Mikään osa kirjeestä ei kuulostanut henkisesti vakaan miehen kirjoittamalta. Hän kirjoittaa minulle, uskonnottomalle, pelottavista uskonasioista kuin ne olisivat jokapäiväisiä keskustelunaiheitamme ja olettaa, että olisin tältä seisomalta valmis tekemään päätöksen uuden uskon tunnustamisesta. Rivien välistä paistaa voimakkaasti hänen olettamuksensa, että mukamas olisin jollain tapaa avoin uskonnolle, vaikka moneen kertaan olen tehnyt selväksi, etten ole uskonnosta sen kiinnostuneempi kuin seurustelustakaan..
	Ensi järkytyksestä toivuttuani yritin pohtia, mitä tästä eteenpäin? Ihastuksesta ja uskoontulosta seonneella hörhöllä on osoitteeni ja puhelinnumeroni, eivätkä häntä pidättele mitkään järjen rajat. Olenko vaarassa? Juuri nyt en usko, että hänen kanssaan kannattaa yrittää puhua asiasta; Saisin luultavasti kuulla vain lisää henkimaailman juttuja. Hetken harkitsin lähestymiskieltoa, koska uusien käännytysyritysten pelko todella ahdisti minua. Tuntui kuitenkin pahalta ryhtyä niin rajuihin toimiin sellaista onnetonta hörhöä vastaan, joka kaikesta sekavuudestaan huolimatta ei kuitenkaan ole varsinaisesti pahantahtoinen. 
	En halua elää psykoottisen ihailijan pelossakaan, joten hetken emmittyäni päätin vastata ja tehdä selväksi, että en ole uskonnosta kiinnostunut. Kirjoitin hänelle takaisin ystävällisin, mutta selkein sanoin, etten halua olla osallisena hänen uskonelämäänsä. Mikäli vielä sen jälkeen hän lähestyisi minua käännytystarkoituksessa, olisin pakotettu keksimään hänen kannaltaan ikävämpiä keinoja ihastuksen hillitsemiseksi. Postitin kirjeen toivoen sydämestäni, että osani hänen epävakaissa kuvitelmissaan päättyisi siihen.

Tammikuussa 2015

	Puoli vuotta lisää uskontoon uppoutumista ja ympäröivästä maailmasta eristäytymistä on tehnyt epävakaalle mielelle tehtävänsä, ja nyt olen itsekin aivan lopussa ja henkisesti uupunut osastani helluntaihörhön ihastuspsykoosissa. Pelkoani lieventää ainoastaan se, että nyt hän on muuttanut satojen kilometrien päähän Raaheen, eikä siksi voi yhtäkkiä ilmestyä ovelleni vuodattamaan tunteitaan.
	Joitakin viikkoja sitten hän palasi pitkän tauon jälkeen irkkiin. Hyvin pian siitä alkoi päivä päivältä voimistuva ihastuksen vuodattaminen, joka tapaninpäivänä saavutti huippunsa. Enää hän ei edes yrittänyt verhota ihastustaan uskonnolliseksi käännyttämiseksi, vaan epätoivoisin sanoin yritti saada minusta vastakaikua tunteilleen.
	Koskaan en ole nähnyt niin montaa itkuhymiötä yhden keskustelun aikana. Siinä ei ollut mitään herttaista tai söpöä, vaan vuodatuksen todistaminen oli uuvuttavaa ja turhauttavaa. Mikään viestini ei ole mennyt perille, vaan edelleenkin minulla on paikkani hänen psykoosissaan, jolle ei näy loppua. En koe itseäni imarrelluksi tai rakastetuksi: Olen joutunut mielenterveyden häiriöiden kohteeksi, eikä siinä ole mitään kaunista. Ahdistaa vain.
	Vaikka poistuinkin irkistä, sama hymiöitku jatkui joka kerta, kun palasin. Toivoin meidän kummankin takia pikaista loppua ”rakkaustarinallemme”, sillä ihailijani ei jaksanut enää ylläpitää edes tervejärkisyyden kulissia; Itsesääli ja epätoivo olivat jo saaneet hänet kauttaaltaan otteeseensa. Hän muuttui katkeraksi ja lakkasi kuuntelemasta muita, saimme kaikki irkissä todistaa hänen lopullista romahtamistaan.
	Hymiöitku taukosi, ja sain hetken hengähdystauon. Pahin sai kuitenkin odottaa tähän aamuun ja nyt näyttää siltä, että käännytystyö kantaa ensimmäistä hedelmää: Mieleni tekisi nimittäin rukoilla, että hän ymmärtäisi jo lopettaa! 
	Tietysti hän meni itsetuhoiseksi, miten en sitä jo aiemmin arvannut? Ahdistaa ja uuvuttaa olla vastentahtoisesti joutunut osaksi tällaista elämää suurempaa ihastuspsykoosia, vaikken ole tehnyt mitään ansaitakseni tämän. Nyt hän uhkailee tappaa itsensä ja sattumalta valikoituja sivullisia lähimmästä koulusta, enkä enää jaksa. Minun rajani tuli tässä vastaan. En voi edes tietää, miten tosissaan hän uhkauksensa kanssa on – hänhän on täysin menettänyt järkensä muutenkin. On tässäkin tapa osoittaa rakkauttaan: Sotkea sen kohde mukaan väkivaltarikollisuuteen.
	Minulle riitti. Soitin välittömästi hätänumeroon ja ilmoitin uhasta, jotta epätoivoinen ihailijani pääsisi edes hoitoon. Tunsin piston sydämessäni, koska poliisin käsissä hän tulisi kärsimään vielä monenlaista henkistä tuskaa, mutta niin joutuisin minäkin, ellei tämä loppuisi pian. Ehkä minun olisi pitänyt tarttua vakaviin toimiin jo aiemmin, mutta kaipa minä uskoin liikaa hänen omiin kykyihinsä päästä yli tunteistaan.
	En osannut pelätä kuin puhelun lopetettuani, että mikäli hän joskus saisi tietää ilmoituksen takana olleen minun, olisivat henkeni ja terveyteni vaarassa. Olen ahdistunut, masentunut ja peloissani, ja tällä hetkellä luultavasti putkassa huutava ihailijanikaan ei varmasti voi yhtään paremmin. Käännytyskirjeessään hän kertoi minulle viisauksia pursuavasta, salaperäisestä kohtalosta joka kauniisti sitoo meidät yhteen, mutta en näe tässä mitään kaunista tai viisasta.