Hajoaminen Olen kuolemassa. Se käy päivä päivältä yhä selvemmäksi. Olen ihmisraunio, joka on menettämässä viimeisetkin rippeet kosketuksestaan todellisuuteen. En enää tiedä mitä ajatella, joten ajatukseni virtaavat vailla logiikkaa. Tiedättekö mitä eilen ajattelin? Kävelin Pasilan aseman läpi ja halusin vain ajatella jotain – ihan mitä tahansa jotain – niin mieleeni tuli riisua itseni alastomaksi ja kieriskellä aseman lattialla sinapissa ja ketsupissa. Seisoin hetken aikaa keskellä aseman elämää ja mietin, aionko toteuttaa ajatukseni. Mietin, mitä vastaisin, jos minulta vaadittaisiin selitystä ”mielenilmaukselleni”. Olisiko kysyjä aseman vartija, poliisi, vai lääkäri? En halua enää osastolle, mutta vihaan rajoittaa itseäni muiden takia. Sen takia olen hajoamassa raunioiksi, tai sitten jostain muusta syystä – ehkä useammasta. Vastaisin kysyjille, että tempaukseni oli feministinen performanssi. Tasa-arvo toimii aina. Aseman valintamyymälässä jäin hyllyn eteen seisomaan kastikkeiden hintoja tuijottaen. Tuntuu pahalta laittaa vähät rahansa sekavaan pelleilyyn, varsinkin kun saisin tuskin riisuuduttuakaan ennen kuin aseman vartijat veisivät minut pois. Pullot jäisivät minulle avaamattomina, enkä minä käytä kastikkeita. Sitä paitsi ihan vitun noloa joku kastiketouhu jota ei osaa selittää edes itselleen, vitun edgyteiniperformanssi vittu. Vihaan itsessäni tuota paskaa, tuota tekotaiteellista puolta joka aiheuttaa ympäristölleni vain myötähäpeää. ”Tässä kulkee kasa paskaa”, ajattelin eilen, kun itsevihan voimistamin askelein marssin junaan. Mitä siitäkin olisi tullut, jos olisin lähtenyt keskellä asemaa sotkemaan lihavaa ruumistani ja lattiaa kastikkeisiin. Vihaan ajatuksiani ja itseäni, mutta ennen kaikkea vihaan muiden ajatuksia ja muita. Kunpa vain voisin pyyhkiä tuon viimeisimmän kohdan ”ja muita” ajatuksistani, koska se saa minut kuulostamaan juuri siltä idiootilta edgyteinipelleltä joka olen, mutta en halua olla. Joku kuitenkin lukee ajatuksiani ja häpeää puolestani tuollaista tarkoituksetonta vihaamista. Olen paha ihminen, koska ajattelen tuollaisia. ”Hyvä paha Jumala tapa minulta kyky ajatella” ajattelin mielessäni siltä varalta, että Jumala on olemassa ja tietää kaikki ajatukseni. Tunsin itseni arvottomaksi luuseriksi. Miksen osaa olla edes rehellinen ateisti, vaan jätän tuollaisille ajatuksille tilaa. Olenko mieleltäni heikko? Olen. Uusi ajatus syrjäyttää vanhan, enkä koskaan pääse eteenpäin elämässäni. Mieleltäni heikko, ruumiiltani heikko. Junasta ulos astuessani halusin potkia kaikki aseman roskikset paskaksi, tai ainakin halusin haluta. Halusin olla vihainen enkä vain masentunut, jotta saisin edes tuhoa aikaiseksi. Miksi vihanpuuskan pitää aina iskeä neljän seinän sisällä tai junanvaunussa, eikä koskaan siellä missä sitä pääsee purkamaan ympäristöön? Ei! Ei taas tätä! Vitun edgy pelle tapa itsesi! Pääsin kotiin ja koin voimattomuutta uuvuttavista ajatuksistani. Tällä kertaa en edes jaksanut istua suoraan tietokoneelle, vaan jäin sängylle makaamaan ja odottamaan ajatusteni menevän ohi. Minulla ei ole mitään omaa. Mielikuvitukseni keksii itseilmaisun keinoksi vain alastomuutta ja sotkemista. Käsittelen siitä aiheutuvaa häpeää sanalla, jonka olen pominut internetistä: ”edgy”. En tunne itseäni lainkaan, vaan tarkastelen toimiani muiden, omassa surkeassa tapauksessani internetin näkökulmasta. ”Jonne”, ”burger”, ”edgy” - joku muu keksii negatiivisen sanan jollekin piirteelleni, minä alan inhota kyseistä piirrettäni ja käyttää siitä muiden keksimiä sanoja. Siihen minä lopulta nukahdin, kun ajatukseni vihdoin antoivat väsymykselleni tilaa. Heräsin pimeän jo tultua, kello oli kaksi aamulla. Olin väsyneempi kuin nukkumaan mennessäni, pääni tuntui raskaalta mutten enää saanut unen päästä kiinni. Huomasin ajatusten taas tulvivan päähäni ja pelästyin tunnetta, joten nousin äkkiä pois sängystä tietokonetta tuijottamaan. Ikkunasta katsoi pimeys ja tuntui masentavalta olla ainoana hereillä tähän aikaan. Irkissäkään ei kukaan puhunut, ja pian huomasin pitäväni taas monologia. <@towhid> moi <@towhid> oispa pilveä <@towhid> tai jotain <@towhid> tuntuu etten vaan jaksa masennella <@towhid> en oikeen jaksa mitään muutakaan <@towhid> en oikeen jaksa enää ees animee <@towhid> ei mul oo voimaa enää mihkään, oon vissiin kuolemas <@towhid> tai mitään muutakaan <@towhid> joskus vuos sitten viel jaksoin syyttää kaikist mun ongelmista sitä et jätin koulun kesken mut oon vaan ite kasa paskaa <@towhid> siks oon varmaan vieläkin yksin <@towhid> äh <@towhid> vois hakee alepast kaljat sit ku kello tulee 9 <@towhid> ihan ku tulisin siit yhtään vähemmän paskaks <@towhid> vittu <@towhid> voisin vaan tappaa itteni tänään <@towhid> en vittu jaksa riutuu täs paskas ja oottaa luonnollista kuolemaa <@towhid> mitä välii muutenkaan vittu <@towhid> äh <@towhid> ihan sama <@towhid> mä meen nyt Laskin vain käteni näppäimistöltä ja katsoin kelloa: puoli neljä. Piilotin keskusteluikkunan välttyäkseni tuijottamasta masentavaa monologiani. Yhdeksältä voisin sitten lähteä Alepaan ostamaan keskiolutta ja vähin äänin hylätä ”Kunpa voisit olla juomatta 2014” -projektin. Viikon jos olisin malttanut odottaa, olisin saanut aikaiseksi tipattoman tammikuun, mutta onko tuollaisilla loppuenlopuksi mitään väliä? Olenko ennenkään välittänyt elämästäni? Ajatukset alkavat vyöryä päähäni, pakko imeä jotain tilalle. Avaan Wikipedian. 25. tammikuuta: 1995 – Norjan rakettivälikohtaus. Katso myös: Able Archer 83. Se kattoi Länsi-Euroopan, ja sen keskuksena oli Shapen päämaja Casteaussa belgialaisen Monsin kaupungin pohjoispuolella. Able Archer -harjoitukset simuloivat laajenevaa konfliktijaksoa, joka kärjistyi koordinoituun ydinaselaukaisuun. Ydinase. Iran on rakentanut uudelleen Bushehrin ydinvoimalan Venäjän avulla vuodesta 1995. Iran. Ruhollah Khomeini saapuu Iraniin maanpaosta vallankumouksen yhteydessä vuonna 1979. Jäin tuijottamaan vaikuttavaa mustavalkokuvaa. Irstaan näköinen partasuu laskeutuu lentokoneen portaita kaapunsa helmoja varoen, lentomiehistön ja länsimaisesti pukeutuneiden miesten seuratessa taaempana. Paska jätkä, jota kukaan ei pysäytä. Mietin, millä tavalla itse palaisin maanpaosta, jos sellaiseen joutuisin, ja osaisinko näyttää valokuvissa yhtä pelottavalta ja vaikuttavalta kuin irstas vanha persialainen? Ihmisjoukko lentokentällä buuaisi ja huutaisi vihaisia iskulauseita, mutten välittäisi heistä paskan vertaa. Näyttäisin niin ylimieliseltä ja ylpeältä kuin mahdollista. Euforia alkoi hiipiä sydämeeni tätä miettiessäni. Natsitervehdys olisi jotenkin lapsellinen ja keskisormi asiaankuulumaton – heilauttaisinko kättäni vain normaalin tervehdyksen tavoin, vai kohottaisinko nyrkkini kuin mustat pantterit? Ehdottomasti kohottaisin käteni teatraalisesti aivan kuin tervehtisin fanejani; siten mitätöisin kaikki epäsuosionosoitukset ja vain korostaisin ylimielisyyttäni. Palaisinko maanpaosta sotilasuniformussa vai yhtä komeassa viitassa? Tunsin itseni pitkästä aikaa voimakkaaksi, ajatukseni valoivat minuun itseluottamusta ja varmuutta. Olin euforinen. Harjoittelin tervehdystä peilin edessä viitan, päiväpeiton, kanssa ja ilman. Puhkuin intoa ja voimaa, halusin marssia. Kello näytti varttia vaille kuutta, joten vielä olisi liian aikaista marssia Alepaan. Marssin siis koneelle tarkistamaan uudet viestit irkissä. <@Ost> huoh towhid ehkä sun pitäis vaan nukkuu säännöllisemmin <@nassau> toi itsesäälissä rypeminen ei auta sua yhtään -.- Euforiani muuttui äkkiä joksikin aivan muuksi. Kädet täristen rupesin kirjoittamaan vastausta kavereilleni, joilla oli otsaa vähätellä ongelmiani. Olen kuolemassa, helvetti! <@towhid> vitun helppoo huudella tollasii kun itellänne menee hyvin <@towhid> vitun empatiakyvyttömät psatkatspa paskat <@towhid> syytätte mua varmaan siitäkin swte mul on vatsatulehdusa <@towhid> kaikki mun styytä syytä vittu <@towhid> kuosalkj kuiolk kuolkaa vituopsanh sfgvui vitun paskat <@towhid> 9u9nmyuiu09 Suljin kanavan ja löin näppäimistöni pöydän reunaan. A ja Q siinä irtosivat, mutta niitä on irtoillut ennenkin. Sen kun kiinnitän ne takaisin rauhoituttuani. Ravistelin näyttöä kuin pahinta vihamiestäni, nousin seisomaan ja kaadoin tietokonetuolin. Hakkasin sänkyni patjaa nyrkillä ja revin lakanat alas, henkeäni haukkoen painoin pääni patjalle ja jäin odottamaan vihanpuuskan menemistä ohi. Koin itseni heikoksi ja nöyryytetyksi, koska olin taas antanut muiden ihmisten ajaa minut raivon valtaan pelkillä sanoillaan. Eikä edes puhutuilla sanoilla, vaan irkkiviesteillä. Puolittain lattialla, puolittain sängyllä maatessani mieleeni palasivat jälleen kaikki eiliset, kamalat ajatukset omasta paskuudestani. Edgyburger, autistijonne, mielikuvitukseton luuseri vailla itsetuntoa, 22-vuotias lapsi, todellisuudesta vieraantunut ja muiden mielikuvitusta mukaillen elävä paskaläjä. Ei euforinen vallankumousjohtaja tai maanpaosta palaava sankari. Tänään tapan itseni. Vittuun nämä kaikki ajatukset ja rauhattomuus. Hus pois kurja elämä vastoinkäymisineen, vedän sillä keskikaljalla maksimit ja hyppään sillalta junan alle. Ehkäpä osun sopivasti ajolankoihin ja kuolen sähköiskuun. Lopetan tämän koko homman nyt, ennen kuin kuusikymppisenä ihmisrauniona huomaan jatkaneeni sitä koko ikäni. Palasin tietokoneelle kirjoittamaan jäähyväisviestiäni. En kehdannut mennä takaisin irkkikanavalle missä olin vasta hetki sitten raivonnut, joten päätin kirjoittaa notepadiin ja jättää tiedoston muistitikulle pöydälleni. Tyhjä asiakirja tuotti vaikeuksia; En osannut päättää, mitä kirjoittaisin. Vihaavani itseäni ja koko maailmaa? Olevani pahoillani kaikesta? En tahtoisi kuulostaa viimeisessä viestissäni edgyltä teiniltä tai psykoottiselta masennusläjältä. Vitut minä mitään kirjoitan - ei sillä mitään väliä ole kun olen haudassa. Vähän yli kuuden vasta. Jotenkin nämä vajaat kolme tuntia olisi saatava kulumaan, joten päätin vain surffailla vailla tarkoitusta – sillä tavoinhan saa kulumaan kokonaisia vuorokausiakin. Surkeita yrityksiä huumorikuviksi, meemien pakkotoistoa, samoja idioottilankoja kuin eilenkin, kertaalleen katsottuja videoita, kovasanaista keskustelua merkityksettömistä aiheista, joku kysyy missä mangassa näkyy eniten häpykarvoja ja toinen kertoo kermajuuston olevan autisteille. Mikä surkea tapa viettää viimeisiä tunteja elossa. Kuinka vihaankin tietokoneita ja internettiä, jotka ovat myrkyttäneet mieleni ja pilanneet arkeni. Voisinpa saman tien potkia koko pöntön paskaksi, kun kerran aion kuolla, mutta en pysty. Minusta ei ole mihinkään ilman humalan tuomaa rohkaisua – niin suuri paska minä olen. Kuvittelen löytäväni rohkeutta itsemurhaan, vaikken en uskalla edes tietokonetta rikkoa. Eikö päätökseni olekaan lopullinen? Eikö taaskaan mikään asia elämässäni muutu parempaan suuntaan? Syyllistin itseäni tietokoneen ehjäksi jättämisestä. Tuntui siltä, etten ole itsemurha-ajatuksissani rehellinen. Että kaikki olisi vain itsesäälin -ja inhon aikaansaamaa haavetta, joka tunnetilan vaihtuessa menisi ohi. Kello läheni kahdeksaa, ja pian minun tulisi päättää, miten tosissani olen. Haluan sen ison muutoksen, minä todella haluan sen. En ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos huomenna ja ylihuomenna löytäisin itseni vielä samasta tilanteesta. Mutta kun juuri tällä hetkellä en oikein haluakaan tappaa itseäni, haluan vain eroon kaikesta tästä paskasta. Tässä tunnetilassa itsemurhasta ei tulisi mitään. Aloin kiihottamaan itseäni raivon ja ahdistuksen valtaan, jotta päätökseni pitäisi. Muistelin elävästi kaikkia niitä hetkiä, kun olen kokenut kaltoinkohtelua tai vihamielisyyttä. Kuvittelin eteeni kaikki ne kusipäät, jotka ovat käyttäytyneet minua kohtaan ylimielisesti tai syyttäneet minua asioista, joita en ollut tehnyt. Puristin käteni nyrkkiin ja löin tietokonepöytää niin että hiiri lensi lattialle. Koin itseni uhriksi ja suojattomaksi, kostonhimo otti vallan. Ajattelin sitä tuntematonta miestä joka vuonna 2011 Facebookissa epäili minun olevan kokematon netinkäyttäjä, ja huitaisin näytön nurin ja potkaisin tuolin toiselle puolen huonetta. Uuvutin itseni heti alkuun, taas oli painettava pää sänkyyn ja haukottava henkeä. Makasin vain sängyllä ja annoin minuuttien kulua. Kohta olisi kaikki tämä ohi, eikä minun tarvitsisi enää kestää ajatuksiani. Halusin kaiken päättyvän, mutta pelkäsin tappaa itseni. Kello olisi kuitenkin aivan kohta yhdeksän ja saisin kaupasta haetuksi hieman rohkaisua, joten lähdinkin jo ulos kävelemään Alepaa kohti. Matkalla kauppaan yritin katsella ympäristöäni jonkinlaisella lähtemisen kaiholla. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, koska jännitin tulevaa. Olenko tekemässä kamalan virheen, jota katuisin jos se olisi haudassa mahdollista? Minulla on kuitenkin hyviäkin kavereita, joita näen muutenkin kuin internetin välityksellä. Riittääkö se syyksi elää? Riittääkö ajatusten sietämätön viidakko syyksi kuolla? Haluanko tuhlata vähiä rahojani koffilavaan? Mitä vittua oikein olen tekemässä? Kaljahyllyllä kuitenkin päätin, että haluan viedä edes yhden päätöksen loppuun asti. Murehdin kahdenkymmenen euron menetystä ja katumus rinnassani maksoin ostokseni kassatytölle, johon en ihastunut, enkä siten olisi voinut rakkaudesta unelmoimalla saada itselleni hyväksyttävää tekosyytä pyörtää päätöstäni. Kehittelin koko ajan mielessäni selityksiä, miten voisin vielä palata tästä tilanteesta kunnialla kotiini ja unohtaa koko itsemurhan. Ei oikeastaan huvittanut kuolla, mieleni teki vain palata kotiin ja uppoutua johonkin tietokonepeliin. Syytin itseäni selkärangattomuudesta, koska en enää halunnut kuolla. Halu kuolla palaisi kyllä aikanaan sydämeeni, ja silloin minua kaduttaisi, etten tehnyt sitä jo aiemmin. Kohta teen sen, tuolta sillalta noin. Ensin juon itselleni karmivan itsesäälikännin, ja sitten hyppään. Tästä ei enää peräännytä, ei enää kaiken tämän jälkeen. Vittuun kaikki tekosyyt elämän pidentämiselle, vittuun äiti, kaverit ja selittämätön halu elää! Katselin sillalta alas kiskoille. En halunnut hypätä. Toivoin vain olevani kotona peiton alla hyvää kirjaa lukemassa tai internetissä roikkuen. En kuitenkaan tahtonut sallia itselleni sellaista alistumista ja selkärangattomuutta, mitä elämäni isoimman päätöksen pyörtäminen olisi. Pelkäsin kuolemaa ja loppua, mutta vihasin ”luuserimaista” perääntymistä. Ei tällaisesta tilanteesta yksinkertaisesti vain kävellä kotiin ja unohdeta koko hommaa – nyt ollaan jo liian pitkällä siihen. Tämän piti olla elämäni paskuuden lopettava käännekohta, mutta jo ajatuskin itseni tappamisesta hirvitti minua. Muutoksen on tapahduttava, se on varmaa. Jos kaikesta huolimatta palaisinkin kotiini, halusin palata sinne onnellisempana tai viisaampana ihmisenä. Tuhat kertaa olin päättänyt kääntäväni elämäni kurssin parempaan, mutta päätös itsessään ei ole mikään muutos. Istuin kaljalavani päälle miettimään isoa muutostani. Jos olisin homo, niin nyt olisi varmaan loistava hetki kaapista tuloon, mutta kun en ole. Uskoonkin voisi tulla, mutta olisiko hihhulointi käännös pikemminkin huonompaan kuin parempaan suuntaan? Toki päätös koulutukseen menemisestä olisi kaiken kannalta hyvä, mutta haluan muutoksen nyt enkä vasta seuraavassa yhteishaussa! Tartuin kaljakonttiin kaksin käsin, ja viskasin sen sillalta alas raiteille. Aivan sama vaikkei juomisesta aiheudukaan minulle minkäänlaisia ongelmia, tässä on muutokseni! Lava iskeytyi ratakiville ja kuulin joidenkin tölkkien räjähtävän auki. Into ja luottamus itseeni täyttivät kehoni, vaikken tiennyt lainkaan, mihin suuntaan muutos tulisi minua viemään. Pääasia oli, että jotain oli muuttunut. Poistuessani paikalta nostin käteni maanpaosta palaavan johtajan itsevarmuutta uhkuvaan tervehdykseen.