Aloe veran viimeiset hetket Paperikopioyrittäjä Antero Ahtonen juuttui Tuusulanväylän liittymässä jälleen kerran ruuhkaan ja kysyi itseltään vanhan kysymyksen: “Miksi minä teen tätä?” Pienteollisuusalueella aamuhämärässä seisova autojono, ankeat lasi-terästoimistot ja alitajuinen stressi olivat saaneet hänet päivä päivältä kyseenalaistamaan yhä enemmän yrittäjäksi ryhtymisen tarkoitusta. Vielä viisitoista vuotta sitten Antero halusi olla kirjailija tai kielentutkija – eivätkä ammatit vieläkään olleet menettäneet hohtoaan. Tuusulanväylältä erkaantuessaan Antero mietti, mikä mahtoi saada nuoren miehen valitsemaan tylsänharmaan paperiyrittäjyyden hohdokkaiden akateemisten töiden sijaan. Sama kysymys toistui toimistolla, kun saapuvien postien lokerossa vastassa oli sekava lausunto ja selvityspyyntö TE-toimistolta, josta Antero oli yrittänyt palkata työharjoittelijaa. “Miksi hitossa teen tätä?” Puuskahti hän nyt puoliääneen. Byroslaaviksi kirjoitetut uhkausviestiltä kuulostavat paperit eivät ainakaan olleet se kipinä, mikä aikoinaan oli nuoressa miehessä yrittäjäinnon sytyttänyt. Paperikopioyrittäjä Antero Ahtonen kaatoi suodatinkahvia mainostoimiston kahvimukiin ja yritti palata muistoissaan vuoteen 2001, kun hän maisterin paperit saatuaan asteli pankkiin pyytämään lainaa liiketoiminnan aloittamiseen. Jokin visio hänellä oli täytynyt olla päässään – niin hän päätteli – mutta niin syvälle ajan taakan alle se oli hautautunut, ettei Antero saanut etäisintäkään muistoa mieleensä. Hän jäi muistelemaan, oliko nuorella miehellä kenties esikuvia liikemaailmassa, mutta puhelimen sointi palautti hänet takaisin nykyhetkeen. “Kopiotalo Ahtonen.” Puhelimesta kuului kohinaa ja vieraskielistä keskustelua. “Kopiotalo Ahtonen”, Antero toisti. Mies linjan päässä sanoi nimensä, joka meni Anterolta ohi. Soittajan äidinkieli ei ollut suomi, ja Anterolla oli vaikeuksia keskittyä puheluun. “Verikopieta”, sanoi mies ja toisti sanaa, kunnes Antero oivalsi soittajan puhuvan värikopioista. Kaksisataa kappaletta hän niitä halusi, ja aamupäivällä olisi tulossa alkuperäisen dokumentin kanssa Anteron toimistolle. “Niinpä niin”, mietti Antero suljettuaan puhelimen. “Miksi minä teen tätä hommaa? Ei tuokaan arabi takuulla tule aamupäivällä, vaan kymmenen minuuttia ennen kuin suljen.” Hän manaili ja sadatteli itselleen, ettei kapulakielisten kirjeiden ja epäselvän suomen tulkitseminen varmasti ollut sitä kielentutkimusta, mikä vielä yliopistolla häntä kiinnosti. Tunnin päästä peperikopioliikkeen ovi kävi, ja kuluneeseen pikkutakkiin sonnustautunut siistsisti kammattu arabi asteli sisään. “Huomenta!” Huusi mies jo ovelta, “Minä tulin tuomaan se mainos kopioita ottamaan.” “Huomenta. Antero Ahtonen”, sanoi Antero ja kätteli tulijaa. “Hamza”, sanoi mies. “Te soititte aamulla?.” “Kyllä, minä aloitan myydä juoma ja minulla veli teki mainos. Sinä tiedät aloe vera?” Mies kaivoi muovitaskusta esiin paperiarkin, johon oli painettu Comic sans -kirjaimia ja epätarkkoja kuvia kasveista ja pulloista. Antero oli sanomassa jotain, mutta pidättäytyi. “Minulla tuotettu Englantista iso lasti aloe vera juoma, jota minä myyn kaupat, ravintolat, myyjäiset Suomessa. Nämä mainoksia minä laitan ostari, kirjasto ja katu, ja pyydän vaimo laittaa päiväkoti seinälle. Mitä sinä tykkäät?” Paperikopioyrittäjä Antero Ahtonen katseli mainospaperia, katseli miestä, ja tunsi pientä tuskaa sielussaan. Mikseivät myyntikelpoisia siistejä papereita kopioimaan tuovat suomalaiset asiakkaat kysyneet, mitä Antero piti heidän ammattilaisella teettämistään tiedostoista? Sen sijaan sen ainoan kerran, kun Anterolta tiedusteltiin hänen mielipidettään, piti painettavan tuotteen olla niin surkea, ettei siitä siitä voinut rehellistä sanaa asiakkaalle sanoa. “Aloe vera... kyllä, kyllä minä siitä pidän”, sanoi Antero, “Vaimo ostaa joskus aloe vera -shampootakin.” “Ei ei kun mainos”, sanoi mies, “Mitä sinä pidät mainos? Minä kysy koska sinä olet suomalainen ja haluan tietää onko mainos sellainen että suomalaiset kiinnostuu, koska minä haluan myydä tämä juoma suomalaiset.” “Niin tekö tämän suunnittelitte?” “Minun veli suunnitteli tämä koska hän on parempi tietokonetöissä. Siinä jotain vikaa?” “No, suomalaiset eivät ehkä tunne näitä kauppaketjuja, joiden valikoimiin tässä viitataan. Tesco ja Asda eivät täällä sano mitään suurimmalle osalle yleisöstä”, sanoi Antero. “Joo minä tiedän että täällä ei ole Tesco mutta ehkä joku tietää, koska tämä juoma ei myydä Suomessa, mutta Englantissa moni ostaa sitä.” “Oletteko te myynyt tätä Englannissakin?” “Ei tätä Englannissa mutta Saksassa kyllä olen myynyt, minulla liike joka import ruoka ja juoma Englantista Pohjoismaat ja Saksa, joskus autotarvikkeet, mutta yleensä ruoka.” “Käykö kauppa hyvin?” “Joskus menee paljon, joskus menee vähän, mutta minua ei haittaa koska koko perhe auttaa liike, minulla vaimo mainostaa Facebook ryhmät ja eno import monta rekka-autollista Turkista. Mutta minä tiedän että te Suomessa te välittää teidän terveys paljon ja siksi haluan myydä aloe vera täällä.” “Vai niin”, sanoi Antero. “Mutta muuten jos nyt unohtaa vieraat ruokakaupat, onko se sinun mielestä hyvä?” “Voipi olla, että olisin itse käyttänyt eri fonttia.” “Eikö erotu tarpeeksi muut mainokset?” “Ehkä erottuukin, muttei välttämättä edukseen. Tätä fonttia on jo nähty liikaa, ja suuri yleisö voi olla kyllästynyt siihen.” “Okei minä kysyn veli keksiikö hän parempi fonttia, mutta onko muuten hyvä? Minä voin soittaa hänelle heti ja sanoa laita toinen fontti.” “Samalla voit kaiketi kysyä veljeltäsi, onko hänellä tarkempaa kuvaa tuotteesta?” “Ei ole tarkempi kuvaa koska minä otan tämä kuvan Googlesta, minä en voi ottaa valokuva pullot koska ne vielä matkalla Englantista.” “No, kaipa tämäkin kuva aivan tarpeeksi hyvä on tämän kokoiseen mainokseen.” “Mutta jos unohdat kuva ja fontti ja katsot mainos muuten, pidätkö sinä siitä?” “Pidän”, vastasi paperikopioyrittäjä Antero Ahtonen, “Pidän siitä enemmän kuin mistään, mitä olen omalla urallani yrittäjänä tehnyt.” “En ymmärrä”, sanoi mies. “En minäkään”, sanoi Antero, “En minäkään.”