Afrikan sarvi – portti Intian valtamerelle

	Afrikan sarvi, johon katsotaan kuuluvan nykyiset Eritrean, Etiopian, Djiboutin ja Somalian valtiot, oli eurooppalaiselle kaupankäynnille tärkeä alue jo ensimmäisellä vuosisadalla, jolloin sitä hallinnut Aksumin kuningaskunta toi intialaisia ylellisyystuotteita Rooman ja myöhemmin Bysantin markkinoille. 600-luvulta alkaen Intian-kauppa alkoi kuitenkin siirtyä Punaisenmeren toiselle puolelle Islamilaisen kalifaatin nousun myötä, ja eurooppalaisten kiinnostus Afrikan sarvea kohtaan hiipui vuosisadoiksi.
	Eurooppalaisten kiinnostus Afrikan sarvea kohtaan heräsi uudelleen 1400-luvun lopulla, kun Portugali lähetti löytöretkeilijöitä etsimään merireittiä Intiaan ohi arabien. Islamilaiset somalit olivat Portugalin vihollisten ottomaanien vaikutuspiirissä, ja ensikohtaamiset olivat väkivaltaisia. Löytöretkeilijä Tristao da Cunha ryösti ja poltti Baravan rannikkokaupungin ja yritti luoda alueelle siirtokuntaa, mutta epäonnistui somalien raivoisan vastarinnan takia.
	Portugalin ja Ottomaanien valtakunnan välinen konfliktin Intian valtamerellä näyttäytyi Etiopian keisarille mahdollisuutena kasvattaa valtaansa alueella, ja 1500-luvun puolivälissä Etiopia päästikin maahan portugalilaisia sotilaita taistelemaan ottomaanien liittolaista Adal-sultanaattia vastaan. Heitä seurasivat portugalilaiset ja espanjalaiset jesuiitat, jotka levittivät katolista uskoa ortodoksiseen Etiopiaan. 
	Aluksi katolisten jesuiittojen läsnäolo ei luonut suuria jännitteitä, mutta välit kiristyivät keisari Susenyos I:n käännyttyä katoliseen uskoon päästäkseen läheisempiin väleihin Espanjan ja Portugalin kanssa. Maassa aloitettiin jyrkät katolistamistoimet, jotka johtivat kapinointiin, minkä seurauksena keisari syöstiin vallasta ja eurooppalaiset karkoitettiin Etiopiasta vuonna 1632. 
	Suezin kanavavan avaaminen liikenteelle 1869 oli tärkeä käännekohta Afrikan sarven historiassa. Eurooppalaisten kiinnostus siirtyi alueen eteläosista pohjoiseen Punaisenmeren rannikolle, mihin ryhdyttiin perustamaan hiiliasemia laivaliikenteen tarpeisiin. Pitkin 1800-lukua britit olivat ottaneet Punaistamerta haltuunsa neuvottelemalla sopimuksia paikallisten sulttaanien kanssa, mutta hallinto oli keskittynyt sen saarille ja Jemeniin, eikä Afrikan sarveen oltu perustettu merkittäviä siirtokuntia.
	Italialaiset perustivat ensin hiiliasemia Eritreaan ja pian valtasivat koko maan itselleen käyttäen hyväkseen paikallisten hallitsijoiden keskinäisiä ristiriitoja. Laajentumispyrkimyksissään Italia sotikin Etiopiaa vastaan ennen kuin alue jaettiin siirtomaavaltojen kesken. Keinotekoiset rajat eivät kunnioittaneet paimentolaisuutta harjoittavien somalien perinteistä elämäntapaa tai klaanijärjestelmää, mikä johti ongelmiin siirtomaavallan päätyttyä.
	Vetäytyessään Afrikasta siirtomaaisännät jättivät jälkeensä väkivallan perinnön. Brittihallinnosta itsenäistynyt Eritrea pakkoliitettiin Etiopiaan, mikä aiheutti maiden välille 30 vuotta kestäneen sodan. Somalia ajautui nopeasti poliittiseen epävakauteen mikä johti sotilasvallankaappaukseen, ja sotilasjuntan romahdettua pitkään jatkuneeseen anarkiaan. Siad Barren diktatuurin aikana jopa aiemmin keskinäisessä sovussa eläneiden* klaanien välille puhkesi verisiä vihamielisyyksiä.
	Nykypäivänä Somalian de jure hallitus hallitsee käytännössä vain Mogadishua, ja keskushallinnon ulottumattomiin jäävä maa on otollista kasvuympäristöä ääriliikkeille, jotka käyvät epäsuoraa sotaa länsimaita vastaan. Länsimaiden harjoittama ryöstökalastus Intian valtamerellä on myös aiheuttanut väkivaltaisuuksia kalastajien hylätessä vanhan ammattinsa ja siirtyessä kauppalaivojen kaappaamiseen. Suhteet länsimaihin ovat molemmin puolin sotaisat, ja Yhdysvallat on tehnyt maahan useita hyökkäyksiä.

Lähteet: 
Mohamed Osman Omar: The Scramble in the horn of Africa (ISBN 9781874209638)
https://en.wikipedia.org/wiki/History_of_Somalia
https://en.wikipedia.org/wiki/History_of_Ethiopia
*tieto on peräisin Suomessa asuvilta somaleilta